Ja tarina alkaa:
XM:ni on tehty kulkemaan. Pitkästi ja paljon. Lady-mäinen olemus on jo kauan sitten karissut, nykyisin luonne on enemmän kuin lentojätkän, tai kulkukoiran. Uskollinen ja luotettava
, hommansa hoitava, väsymätön kulkija. En hetkeäkään epäröisi lähteä sillä vaikka ulkomaille asti. 
Vaan kuinka on viime aikona elo ja olo ollut? Pelkkää nurkissa pyörimistä, olematonta nysväämistä, kauppakassina... ei pääse kehumaan, ei näyttämään, mihin pystyy, mitä osaa. No Ikaalisissa toki käytiin, siitä mielikin vähän kohentui. Vaan onko ihme, että käytöksessä on jotain outoa? Näin kotitarve-psykologina aloin aavistella, että autonkin olossa tuuletusta taas tarvitaan.
Siispä otin vähän evästä reppuun, hyppäsin autoon, ja täytin tankin. Nyt saat mennä ihan minne haluat. Käyttelin polkimia ja vaihteita, mutta kädet pidin tiukasti kiini kamerassa, auto sai päättää, mihin mennään. Heti huomasi kuinka auto ilostui. Keskityin opettelemaan kameran käyttöä niin, etten edes huomannut, mihin suuntaan lähdettiin.
Missä lie tällainen silta, tämän vain ehdin napata...
Yksi Ami tuli vastaan jonkun verran myöhemmin, juuri ja juuri ehdin räpylää heilauttaa. Oikeita, (siis jo varttuneemman ikäisiä) sitikoita näkyi hämmästyttävän vähän. Punainen Beksi loisti risteyksessä jo kaukaa, molemmin puolin iloinen heilautus kädellä. Mutta missä oltiin, ei mitään aavistusta... XM vain jatkoi määrätietoista menoaan...
Ja matka jatkui.
Väliin mahtui joku ideaparkki, ja taas mentiin...
eikä vastarantaa näy...
Ja lukiko XM ajatukseni?
Oltiinko menossa ihan ulkomaanmatkalle? Kyllä, sinne se nokka osoitti kohti Ruottin Kuningaskuntaa. Hei, mitä mä nyt teen? En mä osaa puhua ruotsia... Vaan auto kääntyikin elegantisti, vähän kuin hiljaa hiipien, Haaprannan ikean parkkipaikalle. Mitähän me täällä, ihmettelin, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Ja sitten näin sen, mikä tietämättäni meidät tänne houkutteli: Häikäisevän kaunis, kermanvalkoinen XM. Todellinen kaunotar! En edes kuvaa muistanut ottaa, katselin vain. Ei mitään raflaavaa meikkiä, vain huolellisesti vahattuna, puhtaana. Olisin halunnut ajaa lähemmäksi, mutta jokin harasi vastaan... Ehkä oli parempi vain katsella matkan päästä. Ettei vaan XM:ni ollut ihastumassa.. Kysyin autoltani, mitä tehdään? Ei se ääneen vastannut, mutta lähdimme taas liikkeelle, tällä kertaa suunta tuntui ihan päämäärättömältä, varmaankin pohjoiseen. Matkalla varrella oli joku kokkolan kuski...vai oliko se Kukkolan Koski
Ylitornion kohdalta tultiin takaisin kotimaahan.
Takajousitus taas sekosi hetkeksi, useammankin kerran. Mietin
sitä, missä XM:n tunteet konkretisoituvat? TD Ate koneessahan ei ole varsinaista ECU:a. Jospa järki ja tunteet ovatkin H2 yksikössä ??? Hmmm. XM.n rippikouluikä on jo kaukana takana, ja armeija-ikä on käsillä. Onko nyt siis ihastuminen siihen kermanväriseen sekoittanut tunteet. Vai onko jousituksen temppuilut sittenkin tahallista temppuilua luotettavuuden hämärtämiseksi? Autoni poikkeuksellinen luotettavuus on epäilemättä huomattu myös maamme sotilastiedustelussa
...puolustusvoimathan on ennenkin ostanut käytettyä kalustoa. Jospa se pelkääkin armeijaan joutumista Vaikka oko se nyt ihme, syntynyt Ranskassa, elänyt 12v Saksassa, ja nyt 10 v Suomessa, minkä se kokee oikeaksi kotimaakseen?Eipä ole tälläkään ihan suunnat selvillä:
Pitäisikö kasvaa eteen, taakse, oikealle, vasemmalle, ylös vai alaspäin. Jospa männylläkin on tunne-elämän kriisi.
Ja sitten levin huipulle, tunteet kuumina... pallo hukassa...
Aurinkokin oli jo aika matalalla. Taas satakunta kilometria jonnekin, olikohan Ivalojoen kohdalla tauon paikka, kellokin oli lähellä kahta, aamuyöllä.
Autoni oli tunteistaan niin sekaisin, että meinasi kone kiehahtaa (mutta se on jo toinen juttu). Onneksi Ivalossa vettä riitti, kiitos sateisen alkukesän. Aamulla jatkoimme tyynynein mielin, ja kurvasimme jonkun Ahkun Tuvan parkkiin. XM antoi ymmärtää, että 1240 km yhdessä vuorokaudessa oli juuri sopiva matka, ja nyt on levon hetki. Piste. Vai niin. Mitähän nyt??
"Onko vielä lähtijöitä?" kuului laiturilta. Kun en muuta keksinyt, niin hyppäsin kyytiin. 40:nen honda hurahti käyntiin, ja 10-metrinen jokivene lähti liitoon.
Ravadaksella pysähdyttiin hetkeksi, sitten johonkin kultahaminaan. Perillä ollaan. No perukoilla ainakin. Koska vene ei aikonut jatkaa edemmäksi, piti kai siirtyä jalkapatikkaan. Sitä vain ihmettelin, miksi reppuni painoi 16 kiloa, käsikantamusten lisäksi.... ja miksi se ylämäki oli niin hemmetin piiiii-iiiitkä...
Ylämäki loppui aikanaan, alkoi alamäki, joka jatkui ja jatkui
, kunnes uusi ylämäki 
korjasi tilanteen. Yllättäen löytyi merkkejä tilapäisestä ihmisasutuksesta, keskellä ei mitään. 
Kysyin paikalta löytyneeltä nuorehkolta mieheltä, mikähän paikka tämä mahtaa olla? Kuulemma LKL:n valtaus, nimeltään Nurkanvaltaus.
Hmm...
Jotain tutun kuuloista... No mutta minähän taidan olla Lapin Kullankaivajain Liiton jäsen 
Minä luulin tuntevani autoni hyvin, mutta tunteeko AUTONI minut vielä paremmin??? Oliko se lukenut kaikki ajatukseni? Reaaliajassa, vai jo ennemmin? Ei se XM ihan tyhmä taida ollakkaan. Nyt se toi minut siis kultaa kaivamaan. Melkoista lojaalisuutta!
Kaivelin hetken reppuani, sieltähän löytyi eväiden lisäksi teltta, makuupussi, vaatetta, keittovarustus, ja vaskooli
Kaiken se XM osaa ottaa huomioon.Valtauksella tarvitaan myös puro:
Ja jotain, missä erottelee kullat pois hiekasta
Tuolla sitten tuli muutama päivä vietettyä, välillä myös vähän ympäristöä havainnoiden. Tässä Pellisenlaelta makromaisemaa, oma leiri oli samalla kohdalla , kunhan tallusti 400 m rinnettä alas
Tirppa vai kurppa:
Vai riekko vai pyy?
Vaiko kesäkurpitsa? Ei, täytyy varmaan keksiä itse nimi tuolle... olkoon vaikka KERÄKURMITSA...
Mutta tämä on kyllä minuunkin verrattuna ihan untuvikko...
jatkuu... (ellei pisteet ... lopu koneelta)
Mikromaisemaa myös:
Kulttuuria ei tietenkään sopinut unohtaa erämaassakaan: Jäkäläpään Kulttuurikeskus! Tunnetaan myös nimellä "Korhosen Kirjasto".
Aina ei kartoistakaan nähnyt, kumpaan suuntaan vesi virtaa. Paikanpäällä se selvisi
Alakulman lampi laskee taaksepäin Morgam-ojaan, kun taas kuvan keskellä olevasta lammesta lähtee puro Ravadaksen suuntaan. Selvä kuin pläkki.
Katajallakin on vielä virtaa, aivan kuten minullakin:
Kullankaivajien perisynti on ahneus. Siihen minäkin sorruin jälleen kerran. Tulee kaivettua enemmän kuin jaksaa pois kantaa
. Siispä jouduin heittelemään liiat pois... 
ja mukaan otin vain kaikkein pienimmät
...painon säästämiseksi, tietenkin...Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niinpä XM:kin jo odotteli malttamattomana. mutta nöyränä isantää kotimatkalle. Viimeisen yön nukuin "Morgamin Kultala" nimisessä autiotuvassa, toivoinkohan näkeväni unessa itse Petronellan, joka kesällä -50 jätti lähtemättömän muistikuvan kymmenien, ellei satojen kullankaivajien mieleen. Tai sitten olin vain kylmyyttä paossa tuossa legendaarisessa tuvassa. Kotimatka sujui joutuisasti, vain 24h. Ensin teltalle, leirin purku ja pakkaus, patikointi, venekyyti, ja Inarin kautta kotiin.
Joku pysähdys tietysti
Thats it! Kiitos mielenkiinnosta!
